Ojenna kätesi. En aio tarttua siihen, mutta tahdon nähdä kätesi ojentuneena minua kohti.

Katso minua tarkkaillen. Vaivaannun, jos tuijotat minua liian pitkään, mutta tahdon silti, että katsot minuun päin.

Sano minulle jotakin kaunista. En usko sanojasi kuitenkaan ja käsken sinun olla hiljaa, mutta sanothan jotain kaunista silti? Tahdon kuulla ne sanat sinulta..

Lupaa minulle, että olet minun. Kutsun sinua valehtelijaksi ja toteat ettei tulevaisuuteen voi nähdä. Valehtele silti minulle, lupaathan?

Pidä minusta huolta. Esitän vahvaa ja määrätietoista, mutta olen pelokas kuin lapsi. Älä jätä minua.

 

Havahduin yöllä tunteeseen, joka valtaa mieleni aivan liian usein. Olen yksin. Vain varjot valvovat untani. On surullista todeta, että epävarmuudessani uskon toisen ihmisen olevan pelastukseni. Itsesääli on yksi rumimmista tuntemuksista. Itsesäälin avulla ei pääse mihinkään, paitsi syvemmälle itsekaivamaansa kuoppaan.

Itkuisena käskin hänet jättämään minut rauhaan. D oli hiljaa ja kuunteli, kunnes hiljennyin nyyhkytyksiltäni. Tottakai, hyvä on, jos se auttaa sinua, hän sanoi ja katkaisimme puhelun. Päätökseni kesti 10 minuuttia! Soitin hänelle takaisin. En pysty tähän, tarvitsen sinua, olet ainoa joka tietää. Hän sanoi ymmärtävänsä ja tekevänsä juuri niin, kuin minusta tuntui parhaalta. Keskustelumme kääntyi äitiini ja läheisimpiin ystäviini. Eivätkö he muka tiedä voinnistasi? hän kysyi. Tottakai he tietävät, mutta enhän minä heille voi kaikkea kertoa. En tahdo kertoa, tahdon, että D on luonani, tahdon että hän ymmärtää ja auttaa minua. Taas kerran tunsin kiehuvan raivon sisälläni. Miten hän ei muka voi tietää tätä? Miksei hän välitä? Sanoin hänelle, etten enää tiedä mitä haluan, en halua sanoa mitään, en halua puhua kenenkään kanssa. Päätimme puhelun, joka ei johtanut mihinkään.

D on kuin huume. En pysty enkä tahdo elää ilman häntä. Olemme tunteneet puolitoista vuotta, mikään ei ole muuttunut välillämme. Elämämme eivät sovi yhteen. Hänellä on perhe, ura, tulevaisuuden suunnitelmia ja oma koti. Minulla ei ole paljon mitään. Onhan minullakin suunnitelmia, mutta olen epävarma, en usko itseeni. Silti, me molemmat tiedämme, me vain kuulumme yhteen. Sattumaa ei ole olemassakaan. Useasti mietin miksi juuri D, vanhempana, viisaampana ja kokeneempana asteli minun elämääni. Jos olisin kiintynyt keneentahansa muuhun, en olisi enää elossa. D on ainoa syy siihen, että hengitän vielä. Jos kaikki olisi kiinni vain minusta, en pystyisi tähän. Mutta nyt pahan olon kanssa kilpailee toinen tunne, nimittäin uteliaisuus. Jos nyt annan periksi en ikinä saa tietää mitä olisi voinut tapahtua, mihin tämä kaikki johtaa.

Minulla on ihana perhe ja ihania ystäviä. Vika on minussa. Puhumme äidin kanssa kaikesta mahdollisesta. Kerroin hänelle D:stä, eikä hän tuominnut minua. Minulla on ystäviä, jotka jakavat huolensa kanssani ja jotka soittelevat ihan muuten vaan. Isäni on hauska ja hän välittää minusta todella paljon. Hän ei osaa näyttää tunteitaan eikä kiintymystä muulla tavoin, kuin ostelemalla tavaroita. Veljeni on mahtava. Hän on maanläheinen ja todella kiltti, olemme läheisiä. Miten voin edes väittää olevani yksin? Onko mahdollista, että rakkaiden ihmisten ympäröivänä, on yksinäisempi kuin koskaan? Pystyn sanomaan ihmisille, että he ovat minulle tärkeitä ja pystyn halaamaan heitä. Pystyn kuuntelemaan toisten huolia ja tuntemaan aitoa sympatiaa. En pysty antamaan itsestäni samoja asioita. En pysty kertomaan pahasta olostani, enkä heikkouksistani. Pakotan itseni olemaan täydellinen ja kun en täytä omia toiveitani rankaisen itseäni.

 

Kiitos, että jaksat edes yrittää.

Tiedän, että olet väsynyt ja kyllästynyt.

Kaikki rumat sanat mitä ihminen toiselle voi sanoa, olen minä sinulle lausunut.

Silti olet vain siinä, etkä lähde pois.

Tiedätkö kuinka mahtava oikeasti olet?

Olet tärkeintä mitä minulla on.

Olet viisas ja kaunis, täydellinen juuri tuollaisena.

Sinun lisäksesi en tarvitsisi mitään muuta, kuin itseni.

 Ei, et sinä tyhmä ole, etkä sairas. Et edes väärässä. Olet vain eksyksissä ja sinussa on tapahtunut virhe. Virhe, jonka korjaaminen tulee vaatimaan paljon aikaa. Virhe, jonka ainoastaan sinä voit korjata. Näin psykologini kuvasi minua ensimmäisellä istunnollamme. En siis ole sairas, en psykopaatti, en masentunut enkä toivoton, minussa on vain tapahtunut virhe, joka saa mieleni matalaksi, joka taas saa pääni kipeytymään, joka vuorostaan johtaa siihen että voin huonosti, jonka jälkeen tahdon tappaa itseni. Mutta en ole sairas, minun päässäni ei ole mitään vikaa, joten niin huonosti asiat eivät voi olla. Näin perheeni minuun suhtautuu.

Olen mukava nuori nainen. Elän melko normaalia elämää, opiskelen ja käyn töissä. Minulla on ystäviä ja ihana perhe. Mikä parasta olen jopa rakastunut. Rakastan tanssia ja hyvää ruokaa ja matkustelua ja eläimiä. Minulla ei ole mitään hätää. Ulkoisesti. Kuten psykologini minulle selitti, aurinko paistaa minulle. Olen kaunis ja fiksu, minulla on niin paljon jonka vuoksi elää. Miksi siis kirjoitan runoja itsemurhasta ja itken joka ilta? En tietenkään tiedä. Jos tietäisin, olisi minulla varmasti parempaa tekemistä juuri tänäkin iltana, kuin istua tietokoneen ääressä ja heittää ilmaan retorisia kysymyksiä omasta elämästäni. Mutta tokihan minä jotakin tiedän, tiedän missä kaikki meni väärin. En vain tiedä vielä mistä löytäisin voimia korjata tämän virheen, joka sisimpääni nyt kuristaa.

Olin outo lapsi. Kömpelö ja liian pitkä. Liian hiljainen ja liian kiltti. Ujo ja liian hyvä koulussa. En poikennut mitenkään massasta, ainakaan hyvällä tavalla. Ainut kerta jolloin poikkesin massasta oli koulukuvauksissa, kun kaikki muut tytöt aseteltiin alarivin penkille istumaan ja minä jouduin yläriviin poikien kanssa. Vaikka pituuteni puolesta olin oikealla paikalla, en tietenkään sopinut joukkoon. 

Koulusta oli aina mukava tulla kotiin. Ehdin tehdä kotitehtäväni ja käyttää koiraamme ulkona ennen kuin äiti tuli kotiin töistä. Äiti on oikeudenmukainen ja aktiivinen, ei mikään sohvaperuna. Isä on aina tehnyt paljon töitä. Isälle urheilu on tärkeää. Osallistuin lukemattoman moniin kilpailuihin isän takia. Aina kun en voittanut tunsin pettäneeni hänet. Minun tunteillani ei ollut niin väliä, osallistuinhan vain hänen vuokseen. Meidän sukumme on erittäin ahkera. Saamattomuus on syntiä ja hienostelu turhaa. Meilläpäin arvostetaan oikeaa työtä, ei mitään mukamas-työtä, johon täytyy valmistautua käymällä vuositolkulla koulussa ja lukemalla holtittoman paljon kirjoja. Isoisäni omisti autokorjaamon, jonka ympärillä kaikki lapset ja myöskin suurin osa lapsenlapsista on kasvanut. Kyllähän minäkin korjaamolla vietin aikaa, mutta baletista ja taitoluistelusta kiinnostuneena en niinkään viihtynyt siellä. Olin omituinen nähtävyys siellä. Mistä minun kanssani olisi muka puhuttu? Niinpä seisoin siellä nukke kainalossa kimaltelevat tossut jalassani sanomatta mitään ja osallistumatta yhteenkään keskusteluun. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan.

Teini-ikäisenä autokorjaamo jäi ja isoisä kuoli. Tilalle tulivat ystävät ja ystävien poikaystävät. Minä en koskaan seurustellut. Miehet ovat pelottavia. En tajunnut sitä silloin, olin vain teini ja teinithän angstaavat, mutta jo silloin, itkiessäni huoneessani 14-vuotiaana, itkin oikeasta syystä. Kaikilla muilla oli poikaystävät tai ainakin jotain "säppää". Tiesin, että se oli normaalia ja minua ahdisti, etten pystynyt samaan kuin ystäväni. En tiennyt mitä pojille olisi pitänyt sanoa enkä tiennyt mitä heidän kanssaan olisi pitänyt tehdä. Kaiken seksiin liittyvän tulkitsin uhkana ja tiesin jo silloin, ettei se ole tuntemus, jonka seksiin ja läheisyyteen liittyvien asioiden pitäisi välittää. Eihän läheisyyden pitäisi tuntua uhalta, vaan tarpeelta. 

Olin 17-vuotias, kun aloin ensimmäisen kerran seurustelemaan. Poika oli hyvin kiltti ja herttainen. Ihasutimme ja hän sanoi rakastavansa minua ja me muutimme yhteen. En ollut onnellinen. Olin tyhjä. Emme harrastaneet seksiä, emmekä kävelleet käsikkäin. Hän huomautti minulle useasti käytöksestäni, mutten välittänyt. Tiesin että hän olisi halunnut ja varmasti tarvinut paljon lisää, mutten pysty ottamaan toista ihmistä niin paljon huomioon.

Olin 20-vuotias, kun tapasin hänet. Sinkkuelämää-sarjassa hän on Mr.Big. Minun elämässäni hän on D. Se oli maagista ja nopeaa. Se vain tapahtui. Seurustelimme molemmat omilla tahoillamme, mutta se ei ollut este, pikemminkin hidaste. Petin minkä kerkesin, niin avomiestäni kuin itseänikin. Voin niin huonosti, muttei sen väliä, sillä ensi kertaa elämässäni tunsin jotakin. Se oli väärin, mutta sen oli pakko tapahtua, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Yhtäkkiä olinkin normaali. Niin ainakin selitin itselleni, sillä nythän tein asioita mitä muutkin ja todellakin nautin niistä. Minä erosin miehestäni ensin, se ei ollut kaunista, mutten välittänyt. Surullista mutta totta, en kertaakaan potenut huonoa omatuntoa teoistani ja sinä päivänä kun D astui elämääni, sulkeutui ovi avomieheni nenän edestä samantien ja ilman selityksiä. D:n ero oli paljon mutkikkaampi. Heillä oli paljon pidempi historia ja paljon enemmän yhteistä kuin meillä. D ei ikinä luvannut minulle mitään, mutta tiesin ja hän tiesi. 

Mitä me emme tienneet oli, että minun kamppailuni oli vasta aluillaan, kun olisimme vihdoinkin saaneet mahdollisuuden oikeaan suhteeseen. Yhtäkkiä valo katosi elämästäni ja kaaduin. Makaan täällä vieläkin. Välillä uskon mahdollisuuteeni jatkaa vielä, mutta toivonkipinä on hyvin heikko. Sen valo ei valaise pitkälle ja välillä se sammuu kokonaan. Välillä sammutan sen itse omasta toimestani, se on kuitenkin niin vahva, ettei se anna periksi niin helposti, se on valmis kamppailuun. Harmi sinänsä sisukkaalle toivonkipinälle, että se on ainoastaan kipinä, eikä roihuava tuli. Kipinän sammuttaminen on niin helppoa, jos ei pelkää. Minä pelkään. 

Sinussa on tapahtunut virhe. Et tiedä mitä läheisyys on tai miltä se tuntuu. Voit oppia teeskentelemään, ottamalla oppia muista, mutta sen todellinen tunteminen ja antaminen vaatii niin paljon enemmän. Sinä olet narsisti. Et siinä mielessä, kuin sen ihmiset yleensä tulkitsevat. Olet alanarsisti, rakastat itseäsi liian vähän. Et näe itseäsi arvokkaana, vaan pidät itseäsi huonompana kuin kaikki muut. Viet vähemmän tilaa tältä maapallolta, kuin sinulle on sitä tilaa varattu. Tukahdutat itsesi, etkä oikeuta itseltäsi mitään käytöstä, jonka joku muu voisi kokea yllättävänä tai omituisena. Et kerro huoliasi muille vaan kostat ne itsellesi. 

Diagnoosini...tai virheeni. Niin siinä se nyt on. En ole hullu, en vain osaa käyttäytyä! Voittaakseni itseni minun täytyisi jakaa huoleni lähimmäisteni kanssa, huolehtia itsestäni, eli syödä, tehdä asioita, jotka koen mielekkäänä ja mikä tärkeintä minun ei tulisi olla yksin. Arvaa mitä teen juuri nyt kirjoittamisen lisäksi? En ainakaan mitään mitä minun pitäisi. Olen yksin, en jaksa raahautua jääkaapille, sillä sieltä tuskin löytyisi mitään syömäkelpoista, valehtelin äidilleni voivani hyvin ja lämmittäneeni saunan enkä ole koulusta kotiin tultuani jättänyt asuntoani. En halua, mitään. Välillä teen typeriä asioita, kuten nielen kolmiolääkkeitä nähdäkseni kuinka monen jälkeen tulen huonovointiseksi, tai viillän rannettani nähdäkseni kuinka pahaa jälkeä saan aikaan. Kun olen kostanut huonon oloni itselleni havahdun aina samaan ajatukseen; miksi edes vaivaannun? Ei kukaan minua täältä etsi. Toki läheiset minulle soittelevat, erityisesti he jotka jotain tilanteestani tietävät. Ja mitä ajan haaskausta, sillä enhän minä heille totuutta koskaan kerro. Olen niin lopen kyllästynyt itseeni. Tiedostan haluavani läheisyyttä ja että olisin tärkeä jollekin, mutta silti pilaan kaiken itse. Ja vaikka kuinka toistelen faktoja, ei mikään muutu, olen yksin, omasta päätöksestäni, vasten tahtoani. Ihmiset kaikkoavat, sillä tahdon heidän jättävän minut rauhaan. Mutta samalla toivoisin, että joku näkisi minut, ei sitä mitä minä esitän olevani, vaan minut, juuri näin pelokkaana ja surullisena kuin oikeasti olen. On kamalaa katsoa elämäänsä kuin ulkopuolinen ja nähdä, kuinka kaikki rakas ja tärkeä ajelehtii yhä kauemmaksi...